lauantai 30. joulukuuta 2017

Miksi ärsyyntyä blogeista?

Viimeisen vuoden aikana olen usein törmännyt blogipostauksiin/teksteihin, joissa analysoidaan blogien laatua ja myös kesyyntymistä ja pelokkuutta kirjoittaa asioista rohkeammin, kuin monen bloggaajan terä olisi tylstynyt blogimatkan varrella. En ole aiemmin lähtenyt ottamaan omassa blogissani kantaa asiaan, sillä pääsääntöisesti ajattelen täällä kirjoittavani ihmisille, enkä vain muille bloggaajille. Joten olen miettinyt, avautuuko tälläinen keskustelunaihe lukijalle, joka ei bloggaa, mutta yritetään keskustella asiasta yleismaailmallisesti. 
Eli punaisena lankana, blogeihin ollaan petytty, koska niissä ei ole blogien alkuaikojen rosoa ja kenties myös rohkeutta. En lähde ottamaan kantaa muiden blogeihin, sillä mielestäni se asia ei kuulu minulle, jokainen kirjoittaa juuri niistä asioista ja juuri sillä tyylillä ja ihan niin usein kuin itse haluaa, sillä bloggaajan oma blogihan se blogi on, ihan sellainen ikioma. Siksi monesti koen hämmennystä ohjeistuksesta, miten kenenkin tulisi blogiaan kirjoittaa, miten siellä blogissa tulisi olla ja ei olla. 

Blogiahan voi kirjoittaa aivan omaksi ilokseen ja jos blogiin löytyy vielä lukijoita, niin hei mahtava asia ja ehdottomasti lisäporkkana, joka tuo lisädraivia blogin kirjoittamiseen ja ylläpitoon. Mutta olen omassa tekstissäni huomannut, että aina kun alan miettimään hetkeäkään, mitä tekstistäni muut ajattelee, uskallanko tätä nyt julkaista, ymmärretäänkö tämä väärin tai halutaanko tämä ymmärtää väärin tai vaikutanko pinnalliselta tai jopa vähän hullulta, jos kirjoitan niin tai näin, niin kirjoittamisestani katoaa ilo ja alan myös samalla sensuroida tekstejäni. 

Minulle blogini on positiivinen harrastus, jonne saatan jakaa ajatuksiani, kipuilujani, reseptejä, reissuja, leffasuosituksia, hyviä alelöytöjä tai kahvimukien kuvia ja kosmetiikkaa, joita rakastan eli ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Enkä ole mikään tuhkasta nouseva feeniks-lintu, joka alati pystyy muuntautumaan ja suoltamaan aina vaan uudenlaista ja inspiroivaa tekstiä.  Joten en todellakaan odota, että kukaan lukisi kaikkia tekstejäni, vaan kukin lukee ja poimii sen aiheen mikä itseään kiinnostaa tai jos ei kiinnosta, ei lue blogiani lainkaan. 

Blogipelkoa kuitenkin ajoittain aiheuttaa itsensä toistamisen pelko. Sitten ajattelen, että ihan ensimmäisenä teen tätä juttua itselleni, koska se on kivaa ja toisekseen on aivan luonnollista, että lukijatkin kyllästyy, putoaa matkalta ja vaihtaa uuteen osoitteeseen, on aivan turhaa kuvitella muuta, vaikka olisi maailman nerokkainkin kynäniekka. Otetaan esimerkkinä vaikka kirjailijat, harvaakin harvempi kirjailija pystyy läpielämänsä pukkaamaan tasalaatuista priimaa ulos, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen meissä ihmisissä. Meillä on vahvoja aikoja, meillä on heikkoja aikoja. 
Itselleni taas muiden blogien lukijana on tullut bloggaajia kohtaan kiintymys ja haluan kuulla ihan normaaleja asioita mitä heidän päivittäiseen elämään kuuluu, kuten ystävienkin kanssa. Koen asian välittämiseksi ja blogiystävyydeksi. Välillä ystävien kanssa jauhetaan henkeviä maailman tappiin asti ja välillä puhutaan arkisempia, kuten mikä huulipuna tai tuoksu on juuri nyt paras. Eli en odota keneltäkään, että kukaan järisyttää omaa maailmaani joka kohtaamisella tai joka tekstissä, vaan ajattelen vilpittömästi välittäväni kyseisestä bloggaajasta, jonka tekstejä luen, aivan kuten ystävistänikin, olisimme sitten vaikka hengittämättä hiljaakin tilanteessa. 

Ymmärrän myös hyvin, että harva jaksaa olla teksteissään koko ajan rohkea. Vaikein seikka omissa teksteissäni on, miten irroittaa teksteistä muut ihmiset. Saatan kipuilla tekstieni takana lasten elämästä, vanhemmista, miehen murheista tai ihan mistä tahansa, mutta koska murheeni ovat niin vahvasti sidoksissa muihin ihmisiin, en voi niistä blogissani kirjoittaa. Miten sitten kirjoittaa aidosti ja rohkeasti, kun joudun siivoamaan 90% ajatuksistani muiden  ihmisten kautta pois? 
Toinen seikka on se, että joskus sitä on niin herkillä omien murheiden tai muiden murheista, jotka kulkevat symbioosissa, ettei sitä blogissa jaksaisi enää lukea ilkeitä kommentteja omasta luonteesta tai ulkonäöstä. Välillä niitäkin haukkuja jaksaa hyvin, välillä ne naurattaa, mutta joskus ne voivat olla se viimeinen piste i:n päälle surulliseen päivään, jolloin kaikki elämässä on muutenkin vinksallaan. Voisin todeta, että niin kauan, kuin bloggaaja itse ei ole omalle kohdalleen saanut kasvotonta ja jatkuvaa ilkeilyä ja haukkua, on mahdotonta tietää miltä tuntuu blogissa olla rohkea ja joutua tämän jälkeen ammutuksi alas. 

Kolmannekseen, me kaikki olemme tällä maapallolla muurahaisia ja loppupeleissä briljantteja ja merkityksellisiä ihmisiä on aika vähän, jos ajatellaan isompaa kuvaa. Eikö tälläinen ajattelu olekin ahdistavaa, meiltä viedään meidän muurahaisen iloa tuottava osa elämästä pois, koska se ei ole merkityksellistä, filosofista tahi älykästä. Eli mitä tahansa minä teen, niin suuremmassa mittakaavassa sillä ei ole niin mitään merkitystä. Voisin sanoa, että sydänkirurgi, lääkäri, pappi tai rauhan asiaa ajava henkilö, joka tekee suuria, joka muuttaa toisen ihmisen elämää, on briljantti ja merkityksellinen isompaa mittakuvaa ajatellen. 

Siksi koskaan ei saisi lähteä arvostelemaan toisen ihmisen mielenkiinnon kohteita, että toinen mielenkiinnon kohde on parempi kuin toinen. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle iloa, oli itse asia miten pinnallinen tahansa, silloin tuo asia on iloa tuottavana asiana merkityksellinen, eikä pinnallinen.
Näistä syistä jokainen saa kirjoittaa blogissaan ihan mitä haluaa, kuvata joka päivä vaikka samaa järvirantaa, taivasta, kissaansa, valkoista kukkamaljakkoa tai omaa naamaansa. Jokainen myös saa vaikka joka päivä tehdä kaupallista yhteistyötä tai julkaista postauksia vaikka viisi kertaa päivässä niin tahtoessaan. Nämä asiat eivät siltikään tee välttämättä kyseisestä bloggaajasta pinnallista tai narsistista. Otetaan esimerkkinä vaikka nuoret. 

Nuoret kuvaavat paljon enemmän itseään ja omia kasvojaan blogeihinsa, osittain koska he ovat nuoria ja peilaavat itseään vielä toisiinsa, osa epävarmuuttaan tai osa luulemaansa itsevarmuuttaan. Nuoret ovat myös uusi uljaampi sukupolvi, jotka ovat saaneet täysin erilaisen kasvatuksen, kuin esimerkiksi minä itse, joka olisin purskahtanut vielä muutama vuosi sitten nauruun ajatuksesta, että minulla olisi jonain päivänä blogi. Olisin tuolloin varmasti ajatellut, blogin pitäminenhän on pinnallista. Lapsemme tulevat aivan varmasti vielä tulevina vuosina saamaan kouluissaan opetusta somekäyttäytymisestä ja sometuksesta, sillä siihen on maailma menossa. Mielestäni some-etikettikoulutusta kipeästi tarvitaankin, sillä me aikuiset, jotka ohjaamme lapsiamme olemaan kiusaamatta muita lapsia vaikkapa koulussa, niin aikuisethan ihmiset vasta villinä kiusaavatkin toisiaan somessa, kuin some olisi heille jokin vapauttava hiekkalaatikko, jossa vihdoin voi laittaa ranttaliksi kaikki kaunat ja patoutumat. 
Toisekseen otetaan vaikka muotiblogi, sitä on varmasti aika vaikeaa pitää, jollei ole jatkuvasti esillä omalla olemuksellaan, mutta ei rakkaus vaatteisiin tee kyseisestä ihmistä pinnallista, vaan vaatteet ovat yksi murto-osa hänen elämästä, joka tuottaa hänelle iloa.

Kaikkein vaarallisinta ja minulle ärsyttävintä on tuomitsevaisuus ja tuomitsevaisuus niin, että sanotaan toisen iloa tuottavan harrastuksen olevan pinnallista. Hevonkukkua sanon minä, kuten aiemmin kirjoitin, me kaikki olemme miltei muurahaisia tällä planeetalla ja se asia mikä tuottaa itsekullekin iloa, se asia on merkityksellinen, sillä loppupeleissä meidän kenenkään tekemisillä ei täällä ole juuri niin mitään merkitystä. 
Joku voi ajatella vaikka, että kirjojen lukeminen on vähemmän pinnallista, kuin innostus kosmetiikkaan. Kirjaharrastajien parissa nousee sitten taas esille eri kategoriat, siellä sellainen kirjojen lukija on taas pinnallinen, joka lukee hömppäkirjoja. Aina ihmisiä kategorisoidaan ymmärtämättä sitä, että juuri tuo kategorisoiminen ja olettama muista jonkun harrastuksen perusteella, tekee itse tuomitsijasta minun silmiini pinnallisen ja tietämättömän. 
Kukaan ei kuitenkaan aina jaksa olla rohkea, ainakaan blogissa ja altistaa itsensä arvostelulle. Mutta jokainen saa blogissa olla myös kesy ja näyttää vaikka ne leijonanhampaansa muualla. Sillä blogi on vain pieni sipaisu meistä, kuin pieni häivähdyksen hetki aamuhämärän vaihtuessa päiväksi.

Rohkea ihminen vetää huulilleen punaista huulipunaa ja ihastelee punaa samalla, lukee chic litiä metrossa, nauttii sen edukkaan olkkosen valkoisten pöytäliinojen ja kristallikuunujen ravintolassa. Rohkea ihminen lukee illalla Finland tai Nobel palkittua kirjaa sängyssä pitämättä mölyä asiasta ja korkkaa samalla auki sen kalliin vuosikertaviinin. Rohkea ihminen ei mieti kumpaisessakaan tilanteessa, että näkeekö kukaan. Rohkea ihminen on täynnä ristiriitoja, kulttuuria, pinnallisuutta, sivistystä, ajoittaista tyhmyyttä, maisemia, pilvien muotojen ihastelua, matkustelua, sisustusta, ihan mitä vaan. Rohkea ihminen tekee omaa juttua, saa nautinnon siitä, eikä arvostele toisia, vaan tekee mitä lystää ja mitä muut eivät uskalla. 

Tähän lisäys, koska tämä rohkea ihminen aihe herätti eräässä kysymyksen. Eli saa kuvata samppanjaa ja hienoja kirjoja ja ihan mitä vaan. Pointti oli tässä rohkeudessa se, että ihminen uskaltaa olla myös muutakin, kuin "hieno" ja etenkin se, että siinä ei ole niin mitään pahaa laittaa someen kaikkea kaunista ja hienoa, niin kauan, kuin ei arvostele muita samalla. Sitä hain tällä rohkeudella eli ihminen on mitä on. Eli kuvatkaa rauhassa hienoja hetkiänne ja mölytkää niistä, ne ei ole toisilta pois ja niin minäkin teen. Kunhan kukaan ei luule olevansa parempi toista, oli se mitä tällä vastakkain asettelulla hain. 

Tätä nakutellessa vielä juuri äsken anonyymin kommentti aiempaan postaukseeni eli tähän ei voi todeta, kuin kaikki on niin suhteellista ja on aina ihmisiä, jotka ei pidä ja aina, jotka pitää, sellainen on maailmanmeno. Sana on siltikin vapaa, sillä olenhan käynyt bloggaajien koulutuksen Tylypahkan koulussa ja siellä sydämen sivistyksen oppitunnilla kannustettiin yhteisöllisyyteen, sillä se on sellainen voimavara, josta jokainen saa jotakin, kuten varmasti kyseinen anonyymikin, kun meni ja jätti kuitenkin kommentin, kun minä sitä kerran postaukseni lopussa pyysin. ;)


Anonyymi noreply-comment@blogger.com

20.16 (29 minuuttia sitten)
-> minä
Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi "Uuden vuoden ei-lupaukset":

Tuo on niin täyttä jaskaa, mitä kirjoitat. Blogin pitäjille on vissiin sanottu (ohjeistettu), että postauksen lopuksi pitää esittää kysymys! Näin saadaan lukijoita 😜

*Guerlain kosmetiikka saatu blogiin uuden vuoden toivotusyllätyksenä, kiitoksena vuoden 2017 yhteistyöstä. 


perjantai 29. joulukuuta 2017

Uuden vuoden ei-lupaukset

Päälle parikymppisenä tein aina uuden vuoden lupauksia, uskoen että tammikuu oli aina uuden elämän alku tai kuin jokaisen viikon uusi maanantai. Päällimmäisenä oli laihdutuslupaukset, joita varsinkaan en enää tajua ollenkaan, etenkään nuoruuden kuvia katsellessa, miksi hieman silloin päälle 50kg olisi pitänyt laihduttaa. 
Hiljakseen kuitenkin aloin huomata ikääntyessä, ettei mitkään pakotetut lupaukset pidä koskaan ja muutuin lupausten suhteen skeptiseksi ja päätin etten koskaan lupaa itselleni mitään sen kummempaa, sillä lupaukset ovat vain askelia itsepetoksen tiellä. 

Oikeastaan näitä itselleen lupauksia siivittää vielä sellainen hassu seikka, suorastaan merkillinen uskomus välillisesti yläastekamuni Upsun myötä, joka juostessa myöhään kouluun napsi suuhunsa samalla keitettyjä kananmunia, jonka kanssa join ensimmäiset hönöt neljän lonkeron voimin ja joka innoitti Kurt Vonnegutin kirjojen maailmaan, etenkin kova juttu oli kirja "Hui hai ja jäähyväiset yksinäisyydelle", kirja jossa Vonnegut oman kertoman mukaan miltei omaelämänkerrallisesti kirjoittaa miten todellisuus voi olla mielettömyyttä ja mielettömyys todellisuutta. Kohtalokkaat maailman ongelmat, ihmisen omat pienet probleemat ja kaikki mahdollinen siltä väliltä vyöryy esiin noin päin ja päinvastoin. 

Nuoren ja vaikutuksille alttiin yläasteimmeisen mieleen iski kirkas ajatus Vonnegutin kirjan myötä, kaikki silmien edessä on mieletöntä ja kaikki on myös päätöntä, jos asioita tietyltä kantilta ajattelee. Vonnegutin kirja tavallaan vei rakenteellisen pohjan tietyiltä päätöksiltä, mitä on päätös, jollei se pidä loppuelämää, sehän on "päätön päätös". 
Kun vielä Upsu heitti ilmoille 8-luokalla lauseen "Tiian päätös on päätön päätös" se oli siinä ja aloin uskomaan päätösten ja erityisesti itselleen lupausten päättömyyteen, kuin kiveen. 

Joten näinkin monimutkaisen alkysyntymän kautta, en tee itselleni lupauksia, koska eihän ne lupaukset koskaan pidä ja onhan se ihan älytöntä aikuisen ihmisen nyt vannoa edes mitään, vannominenhan on kuin vankila, josta "vapaudu vankilasta" pääsykortti on kuitenkin ihan omissa hyppysissä.  Vaikkapa suklaattoman aikakauden voit lopettaa koska vaan niin halutessasi ja ketään muuta ei kiinnosta, kuinka paljon suklaata syöt tai syötkö ollenkaan, niin miksi tehdä uuden vuoden lupauksia ainakaan suklaan suhteen?
Mutta mietin sitten tässä uuden vuoden ollessa taas korvilla ja ties kuinka monennen maanantain, että mitäs jos teen itselleni käänteislupauksia vähän niin kuin Vonnegutin malliin, yleensähän sellaiset meinaten toimii paremmin ja ties vaikka nämä käänteiset lupaukset sitten pukkaisi toteutumaankin kaikessa älyttömyydessään ja maailmani mullistuu vuonna 2018. 

Vuonna 2018 Tiian 10 päätöntä  käänteislupausta

-En aio hypätä laskuvarjohyppyä, koska pelkään että laskuvarjo on pakattu huonosti, eikä koskaan aukene.

-En aio syödä hyönteisiä enkä matoja ym. ellei ne vahingossa suoraan suuhuni lennä.

- En aio edelleenkään silittää käärmeitä, sillä pelkään tässä maailmassa eniten käärmeitä ja sitten ahtaita paikkoja ja saan kai minä kammoni pitää. Jos nuo kammot katoaa, jotain muuta taatusti tulee tilalle, näiden kammojen kanssa sentään olen sinut jo. Ahtaanpaikankammo on muutenkin merkillinen juttu, ihan kuin siellä kohdussa ei aikanaan kaikki olisi siinä ahtaudessa olleet kotoisasti, muutenhan meidän ihmisten tulisi rakastaa ahtaita paikkoja? Tälläinen välillinen asiasta kukkaruukkuun huomautus tähän nyt vaan. 

-Lakkaan haaveilemasta astronautin urasta, koska enhän minä aikuisten oikeasti rohkenisi sinne avaruuteen kuitenkaan ikinä lähteä, vaikka sellainen ihme kävisi, että moista tilaisuutta tarjottaisiin suomalaiselle keski-ikäiselle keskivartaloiselle. Eli siis mitkä olisivat ylipäänsä ne prosentuaaliset mahdollisuudet, että jokin avaruusohjelma lennättäisi meikäläisen vaikka sinne Marsiin, joka on nyt niin kovin seuraavana kohteena tapetilla. 

-En myöskään edelleenkään aio laihduttaa, jättää suklaata tai urheilla liikoja, sillä jotta näistä lupauksista olisi hyötyä, niiden tulisi pitää loppuelämän. Kuka nyt haluaa painonsa kanssa ees taas jojotella, joten parempi on olla jojottelematta ollenkaan, jojoilu on kuulemma juuri pahinta kehollekin.
-En aio edelleenkään mennä kauneusleikkauksiin, täyteaine, botox ym. hommeleihin, koska uskon ilmeikkään hymyn, tietyn roson, persoonallisuuden ja ei täydellisyyden olevan kaunista, mutta vannomatta paras ja eihän sitä koskaan tiedä mitä vuodelle 2019 tulee sitten luvattua, sillä kyllähän kaikki paikat uhkaavammin koko ajan roikuskelee ja jos olisi miljoonia, niin ties kuinka barbiena olisinkin sitten. 

-En aio myöskään vuonna 2018 esiintyä somessa alusvaatekuvissa, koska en ole koskaan esiintynyt valokuvissa bikineissä, tahi kalsongeissa, olenko ollut nuori, laiha, pullea, tai keski-ikäinen,  koska se ei vaan ole minun juttu. Peukut kaikille rohkeille ja positiivista kehonkuvaa nostattaville naisille, sillä onhan uimarannoilla ja uimahalleissakin kaikki vartalon muodot esillä, miksipä ei somessa, mutta minusta ei ole siihen ja kaikkein hassuinta, vuonna 2017 kysytty on. ;) Kehopositiivisuuden sanomaa voi levittää myös vaatteet päällä ja siihen sanomaan voisin tarttua ja pyrkiäkin. 
-En edelleenkään aio käyttää korkokenkiä vuonna 2018, niin kovin kuin ne naisten säärtä hoikentaa, pidentää ja tekee asusta ja asusta juhlavamman. Edelleenkin kysyn, miksi naisten sääriä tulee ylipäänsä hoikentaa ja pidentää oman mukavuuden kustannuksella. Samaisesta syystä en koskaan myöskään tule käyttämään stringejä, enkä myöskään mielellään muitakaan pitsihärpäkkeitä, sillä puuvillaiset vaan ovat pehmoisempia. Ajan tässä itsemääräämisoikeutta mukavemman minuuteni puolesta. Huomautus mukavuus on subjektiivinen kokema ja tiedän paljon naisia, jotka tuntevat olonsa mukavammaksi korkkareissa, stringeissä ja pitsisissä alusvaatteissa ja sanonkin vain omasta puolestani, että naiseuden painekin miltei ajaa minuakin tuohon suuntaan, mutta ei on edelleen ei.

-En aio hankkia yhtään uutta kotieläintä, en hamtaroa, en kissoja, en koiria en mitään. Vuonna 2017 olemme saaneet hyvästellä Onni-kissan, Lulu ja Nipsu Hamtarot, enkä kestä yhdenkään karvaisen olennon menetystä vuonna 2018.
-Viimeisin mutta tärkein, miksi luvata ylipäänsä mitään, jos jokaisen päivän yrittää elää oman näköistä elämää sydäntäänsä kuunnellen, ei lupauksia tai ei lupauksia edes tarvita. Sitä paitsi silloin kun vähiten odottaa ja vähiten lupaa, voi juuri tapahtua se ihme, sillä niin ihmeellinen ja päätönkin on elämä. 

Joten tämän mukaan vuonna 2018, tulen hyppäämään laskuvarjohypyn ilmeettömänä, koska se botox, hyötyliikkuen samalla laskeutuessa kohti maan pintaa, hermosuklaat kuitenkin huulissa ja samalla hyönteisten ja matojen lentäessä suuhun, asusteina stringit ja korkkarit, hypyn osuessa suoraan ahtaaseen käärmeenkoloon, josta alienit kaappaakin sitten avaruuteen ja vissiinkin sieltä avaruudesta sitten hankin meillä lisää monenlaisia karvaisia kotieläimiä tuliaisina. Ihmeellinen on elämä. 
Ehkä minäkin yhtä lupausta voisin vuodelle 2018 yrittää, lisää lempeyttä itseään kohtaan, joka positiivisena perhosvaikutuksena voisi säteillä lempeyttä myös muualle ympäristöön? Uutena vuotena ollaan kuitenkin aina jännän äärellä, vielä tietämättömänä mitä kaikkea vuonna 2018 tulee tapahtumaankaan. :)

Miten siellä, uuden vuoden lupauksia tai käänteislupauksia kenellekään kertoa ja ovatko lupaukset niitä tehdessä pitäneet aiempina vuosina?






-




keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Mitä se joulupukki oikein toikaan?















Huh kun olen ollut kiltti tänä vuonna tai ainakin mitä on joululahjoihin katsominen. Kahvihetket meinaan syöksyi ihan uusille ulottuvuuksille miehen veljen perheen avulla. Kolmoistorni erilaisia kaakaoita kahvihetkiä piristämään ja vielä jättipurnukka Nutellaa. Täällä ollaan nyt kieli niin pitkänä että. Sattumoisin olin nuo Whittardin peltirasiat kuvannutkin jossain kohden tänne blogiin, mutta eipä miehen veljen vaimo sitä ollut tiennyt eli mikä sattuma ja peltirasia-ja suklaahullun toiveiden täyttymys. 

Soma purnukallinen keksejä, saunasaippuoita, Korresin kroppatuotteita ja hienot nahkakäsineet tuli kahdelta ystävältä, jotka ovat sisaruksia, unohtamatta toisen sisaren kanojen munimia tuoreita kananmunia.  Äidiltä anelmaiset ja 96-vuotiaalta mummilta kaikille villasukat, mummi jaksaa vieläkin kutoa. Isältä ja isän vaimolta terasilsle uusi tarjotin ja 100-vuotta vanha antiikkilamppu. Tädiltä kynttilää, teetä ja salaa toivottu Muumivuoka. Kukkia ja suklaatakin tuli eli kaikkein pienimmätkin salaiset joulun toiveet täyttyi. 
Paras lahja oli kuitenkin se, että oli kunnon perhejoulu. Isomummi jaksoi hyvin ja miehen vanhemmat. Kaikki olimme koossa suunnitellusti ja aattona oli täti, isä ja isän vaimo, miehen vanhemmat ja mummi 96vee. Joulupäivänä molemmat aikuiset lapset puolisoineen.  Miten siellä, oletteko olleet kiltteinä ja toiko pukki lahjoja tai miten joulu kokonaisuudessaan meni, sillä ei ne lahjat vaan kiireettömyys ja ihmiset ympärillä ja tietenkin myös hyvä ruoka kruunasi joulun. <3

Mukavaa tapaninpäivää kaikille <3

maanantai 25. joulukuuta 2017

Miltä näyttää Disney-joulu ja Katri Helenan pussilakanat

Tänä jouluaattona ehdin ääneen naukaista, ennen kuin mies ehti sanoa jokavuotista lausettaan ääneen "josko ei tänä jouluna Disney-astioita, vaikka jotkut muut". Tästä on tullut jo yleinen vitsi meidän kesken, sillä Disney-jouluhan se olla pitää. Kitsiä tai ei, olen ikikiitollinen kamulleni, joka lahjoitti lahjaksi anopiltaan saamansa astiaston meille, jotka Disneyn henkeä todella osaamme arvostaa. Enää en osaa edes ajatella, että astiasto olisi jotenkin alunperin korni tai vitsikäs, se kuuluu niin vahvasti jo meidän joulun perinteisiin. Jo kaikki muistot mitä astiaston äärellä jouluaterioita nautiskellessa onkaan muodostunut, jo näistä syistä Disney-perinteitä tulee vaalia. 


Tädin Aina-koira viihdytti mummia ja miehen äitiä ja mummelit saivat Ainaa paijata sydämensä kyllyydestä. Aina on ehdottomasti maailman söpöin koira ja joulun suloisin vieras. 



Meidän naisjoukko ihastui totaalisesti Kopparbergin mansikka-ja vadelmasiidereihin, näistä tuli ihan lemppari tälläinen kevyt ja raikas skoolattava alkoholipitoinen juoma, nam. 



Mies savusti perinteisesti lohta ja hei Lidlin jälkiruoat oli menestys. Erityisesti sitruuna oli monien mieleen, vadelma kuulemma hieman liian makea. Deluxe-osastolta löytyy hintaan 1,29e ja tulevat vielä kivoissa laseissa, jotka voi pestä ja säilyttää jatkoelämää varten. Iso peukku Lidlille ja jouluisille strösseleille. 




Juuri ennen joulua sain blogiyhteistyönä Tammer Tukulta Katri-Helenan Erämaa kuosiset pussilakanat, jotka sopivat jouluun ja uuteen vuoteen, puhumattakaan Suomi100 henkeen. Jopa meidän Sofia tytär sanoi "onpa coolit lakanat" ja sitä nämä todella on, henkeäsalpaavan kauniit suomalaista kauneutta ylistävät lakanat, jotka sopivat kauniisti jokaiseen vuodenaikaan ja ai miten somat nämä olisivat myös kesämökillä. 

Itse pussilakanat ovat unelmanpehmeät, oikein mietin mikä nämä lakanat taikoo niin pumpulinpehmeiksi, se on varmasti se 100% puuvillasatiini, mikä erottaa nämä meidän muista puuvillaisista lakanoista. Kiitos niin paljon Tammer Tukulle, näissä lakanoissa näemme kauniita sinivalkoisia unia. Kuten kuvista huomaa Mickey-kissakin rakastaa meidän uusia unelmanpehmeitä pussilakanoita. 


Sinne taas yksi jouluaatoista hujahti. Meillä oli todella lämminhenkinen ja sydämellinen joulu. Jouluamme riemastutti, isä ja isän vaimo, oma mummi 96v, tätini ja miehen vanhemmat ja unohtamatta karvakaveria Aina-koiraa. 

Miten teidän jouluaatto on sujunut ja tuliko herkuteltua massut täyteen ja millä kokoonpanolla vietitte jouluaattoa? Ihanaa joulupäivää ja joulufiilikset jatkuu, kun tänään saamme nauttia aikuisten lasten seurasta puolisoineen.